Koira.. tttu mikä eläin!

Koska edellinen postaus koski lähinnä kissoja ja prinsessoja, tämä koskee koiria. Minä nimittäin koin juuri melkoisen seikkailun kauppareissullani. Kävelin kaupasta kohti kotia ja vedin röökiä kaksin käsin ja ajattelin öö en mitään. Sitten tapahtui seuraavaa. Keskellä tietä seisoi valkoinen eläin ja tuijotti. Se oli koira. Se oli irti. Se haukahti ja juoksi minua kohti hampaat irvessä nauraen. Omistajaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ja minä aivan rakastuin perkele! Omistaja onneksi löytyi pienen säädön jälkeen. Huh huh. Mutta koirat!
Sitten kun minä oon iso tyttö, hommaan itselleni eläkepäivieni iloksi kaverin nimeltä Weisser schweizer schäferhund. Valkoinen paimenkoira. ...TTU MIKÄ ELÄIN!

Yngveä on niin hirveä ikävä, että en osaa edes sanoa kuinka ikävä. Hirveä ikävä. Siis Ynkkää, ei hirveä. Meidän perheessä on aina ollut koira ja nyt kun sitä ei ole, elämä tuntuu vähän tyhjältä. Onneksi on Googlen kuvahaku ja Lemmikkipalstat.netin foorumit ja naapureiden irtokoirat ja äitin parvekekyyläysmesta. Mutta jos joku asia on varma, se on varma, että minä otan koiran sitten kun olen iso. Eli omistan talon ja lääniä ja rikkaan miehen ja aikaa ja hevosen. Ja lottovoiton tietty.

Valkoisen paimenkoiran lisäksi päiväunissani pyörii myös karjalankarhukoira. Meillä oli sellainen silloin aikoinaan, kun minä en tajunnut maailman menosta vielä yhtään mitään. Oltiin melkein kaimoja. Seuraavassa kuvassa kyseinen Pepi ja äiti ehkä vuonna ysikyt.

Tai sitten. Kuinka hienoa olisikaan omistaa kissan kokoinen koira, joka kuitenkin näyttää ihan koiralta. Schipperke. Ehkä enemmänkin äitin päiväunien kohde, kuin minun, mutta... minikokoinen Yngve!

MÄÄ SEKOAN! Auttakaa.
Älkää. Ehkä olen vain hiljaa ja pesen pyykkiä ja siivoan. Istun kuistilla tuijotan.