Olipa kerran maanantai 16. Helmikuuta 2009.
Opeth oli perunut Kaapelitehtaan keikkansa keulahahmon vitullisen kurkunpääntulehduksen vuoksi paria kuukautta aikaisemmin ja tuli nyt korjaamaan asian ja silittelemään pettyneiden fanien hiuksia Pakkahuoneelle.
Meitä oli tuona maanantaina Opethia ihastelemaan valumassa mm. Oonapa, Paska, Yuppi, Arska ja Hottentotti. Oli minttuviinaa ja kaakaota termarissa, pullo Jägermaisteria, kirkas taivas, pizzaa ja abikarkkeja, krapula Wanhojen tansseista ja pakkanen, joka pureskeli varpaita ja reisiä.
Keikkaa oli odotettu yli puoli vuotta ja nyt oli viimein sen aika.
Olin viimeiset puoli vuotta nähnyt tuosta keikasta painajaisia, joissa tietysti tuo ilta epäonnistui kaikin tavoin:
Mikael Åkerfeldt muun muassa asteli kaljuna lavalle ja minä olin niin kännissä että missasin koko keikan ja ties mitä.
En ehkä unohda koskaan sitä hetkeä, kun seisoin lavan edessä pilkkopimeässä, pulssi hakkasi tuhatta ja sataa ja olin niin innosta piukeena ja adrealiinipäissään, etten edes tajunnut olevani humalassa. Vaikka olin todella, todella humalassa.
Ja se tunne, kun lopulta silmieni eteen, vain muutaman hassun metrin päähän lavalle ilmestyy _oikeasti_ kaiken pimeyden ja savun keskeltä tummia hahmoja ja ensimmäiset
sulosoinnut kimpoilivat Pakkahuoneen seinille ja ihmisten korviin. "Muutama" onnenkyynel siinä tirahti. Se oli kyllä ehkä vähän noloa myös.
Seuraava kaksituntinen meni seitsemännessä taivaassa ja nestehukassa ja euforiapilvessä.
Fiilis oli sanoinkuvaamattoman hieno. Ja jumala halusi mennä naimisiin kanssani.
 |
| "My father is an excellent cock." |
Kun viime viikolla talsin Levykuppaan noutamaan Opethin uutta tuotosta, fiilikset olivat vähän samanlaiset, kuin ennen tuota edellä mainittua keikkaa. Miinus humala.
Uuden levyn kanssa jännittää aina. Mitä jos en tykkääkään? Onkohan saundit ihan pyllystä? Voiko kymmenes studioalbumi olla enää hyvä? Heitänkö levykäisen seinään ja alan itkemään verta ja potkimaan seiniä?
Mutta Opeth ei taaskaan tuottanut pettymystä.
Heritage on minun mielestäni melkoinen masterpiece, vaikka en ole vieläkään sisäistänyt albumin sisältöä aivan täysin. Juuri se ehkä minun mielenkiintoni valloittaa.
Jaksan kuunnella levyn monta monta monta kertaa ja aina löydän siitä jotain uutta ja huikeeta.
Tämä uusi ja huikea on pitänyt tähän mennessä sisällään mm. sekopäisyyttä,
Deep Purplea, jazzia, 70-lukua,
Pink Floydia, lisää jazzia (iha ku meikä siitä jotain ymmärtäis), paskaa kitarasaundia, jykevää bassoa, jännittäviä laulumelodioita,
Black Sabbathia, matkailua fantasiamaailmoihin, upeita lyriikoita, yllätyksiä, rakkautta mellotroniin ja kaiken näköisiä tunteita maan ja taivaan väliltä ja ja ja. Voisin jatkaa listaa loputtomiin!
Vaikea ymmärtää, että miten yhdelle albumille saa edes mahtumaan näin paljon fiiliksiä ja asioita.
Heritagea kuunnellessa tekee mieli tanssia, maata sängyllä ajattelematta mitään ja matkustella, hakata päätä seinään ja hyppiä vallattomasti, varastaa poni ja ratsastaa sillä maailman ääriin. Kaikkea yhtä aikaa.
Heritage ei ehkä joka ikisen dödismetallin ystävän mieltä ja sydäntä lämmitä, varsinkaan orkesterin edellisen julkaisun jälkeen. Mutta minun mieltäni ja rintamustani lämmittää yli odotusten. Olisin mitä luultavimmin pettynyt suuresti, jos levy olisi jatkanut
Watershedin teknistä kuolonmetallikikkailuperseilylinjaa.
Opeth antoi mulle juuri sitä mitä tämän hetkinen musiikillinen minäni kaipasi. Ainoa miinus, mitä tähän mennessä olen levystä esiin kaivanut, on kitarasaundi. Surkeus. Mutta ei niin surkeus, ettenkö silti Åken kitarakikkailuja suuresti rakastaisi.
Kymmenes studioalbumi, kymmenen vuotta, kymmenen biisiä, kymmenen pistettä. Muuta en osaa nyt sanoa.
Paitsi että vitin hieno kansi ja saakelin upee kolikko.
 |
| In prog we trust |
 |
| Tässä kuvassa minä ja yks levy |
HOOKS UP!
