Eräs huikea spektaakkelimainen teksti on odottanut julkaisuaan pöytälaatikossani, kalenterien välissä, pitkin lattioita ja ties missä vuodesta 2007 asti. Nyt sen teen, koska on sen aika. Puoli orkesteria on haudattu ja pakko kai tätä tunnelmaa on jotenkin yrittää keventää!
Ladies and gentlemen..
Mitä siitä tulee, kun lasketaan yhteen neljä ei-niin-naisellista tyttöä, verta, hikeä, rakkautta, terassi, känninen yleisö, huonoja välispiikkejä, katkeamatonta naurua, ripaus soittotaitoa ja kesä? Pitää olla älyllisesti jonkin verran vajaavainen jos ei tiedä. Sillä totta penassahan siitä tulee Geegeen hulvaton terassikeikka, joka sujui seuraavanlaisesti.
Kauan, kauan sitten pienessä Hevikukkulan kylässä sai alkunsa tyttöbändi nimeltä Geegee. Mutta eipä siitä sitten sen enempää, siirrytään suoraan asian ytimeen, eli juoksujalkaa norsulla keikalle.
- Teretulemast! Huusi iloisella äänellä nuorehko vekkulin näköinen miekkonen ja tallusti kättelemään meitä vähän liiankin aurinkoinen virne naamallaan. Tanssien ja läiskytellen käsiään yhteen kuin mikäkin Disneyn lastenelokuvasta karannut ylipirteä keijukainen hän esitteli itsensä Antoniksi. Vilkaisin tyttöjen naamoja ja olin varma, että he ajattelivat täysin samaa kuin minäkin: "Hitto, jos tuo on venäläinen, niin.." Mutta ei hän ollut. Ihan selvällä suomen kielellä hän puhua pälpätti.
Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta, lukuun ottamatta muutamaa melko vaarallisen näköistä pilvenhattaraa, aloimme kasata rumpusettiä terassin katoksen alle, jossa meidän oli määrä vetää illan keikkamme. Homma näytti aika epäilyttävältä, miten me (varsinkaan meidän egomme) mahtuisimme tuon säälittövän pikku katoksen alle, jossa oli tilaa ehkä 10 neliötä, jos alkaisi tippua vettä niskaan? Olimme edellisiltana raataneet niska limassa, vuodattaneet verta, hikeä ja kyyneliä autotallissa, kun harjoittelimme tätä päivää varten ja nyt jos jotain menisi pieleen, niin Iinuska saisi luvan joku päivä tehdä biisin siitä ampiaisesta, jonka Evoliina tappoi. Ja eikä tarvinnut kauaa Antonin tanssahdella kaiuttimista raikaavan teknon tahtiin, kun synkät pilvet laskeutuivat terassin ylle ja basisti-Jössen naamakin vääntyi kauhusta. Iinuska lopetti kitaransa virittämisen, laski sen maahan ja kauniisti laulaen pyysi Antonia laittamaan musiikkia hiljemmalle, jotta saisimme miettiä. Hetken vertailtuamme toistemme ajatuksia minä astuin askeleen eteenpäin ja yritin kakoa sanoja ulos suustani. Noin vartin rykimisen jälkeen sain sen tehtyä ja kysyin Antonilta:
- Mistä ne vahvistimet tänne tulee? Anton laittoi taas musiikin pauhaamaan ja hyppäsi DJ-pöydän takaa eteemme edelleen se sama typerä virne naamallaan.
- Tässähän ne ovat! Hän huusi musiikin yli ja osoitti kahta kaiutinta, josta tanssimusiikki tunkeutui korviimme. Tajuttuamme mitä hän tarkoitti, repesimme kaikki neljä hersyvään nauruun ja nauroimme niin kauan, että meitä alkoi itkettää. Luuliko tuo pöljä DJ:n poikanen tosiaan, että aioimme soittaa akustisen keikan, tunkea kaikki piuhat samaan rööriin? Nyt tarvittiin varatoimenpiteitä.
Ennen kuin Anton ehti edes läiskäyttää käsiään yhteen, istuimme jo norsussa matkalla kohti Hevikukkulan pientä kylää ja ikiomia vahvistiamme.
Matka oli hulvaton. Välillä satoi, välillä paistoi. Mutta emme sentään kastuneet, olihan norsussamme katto. Kun saavuimme pääkallopaikalle, pysäköimme norsun autotallin eteen ja kannoimme vahvistimet norsun tilavaan perään nopeasti.
Hetkessä olimme taas terassilla asentamassa vahvistimia paikoilleen. Antoin jatkoi edelleen levyjen pyörittämistä ja käsiensä läiskyttelyä. Mutta yhtäkkiä musiikin yli kantautui massiivinen jyrinä. Tuo ääni kuului rumpalimme, Evoliinan, mahasta. Hetken päästä jyrisi koko terassi, kun meidän muiden mahat tykkäsivät ottaa esimerkkiä Evoliinan mahasta. Juoksimme nälissämme sisälle ravintolaan ja etsimme ruokalistat käsiimme. Hetken tuumittuamme eri vaihtoehtoja ostimme neljä pussia karkkia. Siirryimme aterioimaan pöytään, josta näimme terassille ja saatoimme katsella syödessämme, kuinka Anton läiskytteli käsiään. Ja eikä kovin montaa litraa vettä ehtinyt virrata Ankkalinnan kanavassa, kun saimme jo seuraa. Pöytäämme istahti vahta, eksoottisen tuoksuinen ja melko karvainen mies, joka väitti kivenkovaan nähneensä meidät televisiossa. Hän poistui melko vikkelästi ja seuraava vieras jätti meille puhelinnumeronsa, jos tarvitsisimme joskus apuja musiikkibisneksessä, tai joissain muissa ongelmatapauksissa.
Sitten kello löikin jo puoli kymmenen. Jännitti aivan pirusti ja vatsanpohjassa tuntui kummalliselta, olin tainnut huomaamattani tyhjentää kaikkien muidenkin karkkipussit.
Vellovin vatsoin ja tärisevin käsin marssimme niin sanotulle lavalle ja aloitimme shown. Ihmisiä oli riittävästi, ei koko terassin täydeltä, mutta sopivasti. Oli nuoria ja vanhoja, mutta ei kuitenkaan perheen pienimpiä, sillä näytös saattaisi sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka voisivat olla haitallisia lapsille.
Kun yleisö hetkeksi laski tuopit pöydälle ja silmäparit keskittyivät meihin, Iinuska mutisi mikkiin jotain hyvin epämääräistä ja soitto saattoi alkaa. Aika suorastaan lensi, hiki virtasi ja ihmiset taputtivat epätahtiin ja lauloivat nuotin vierestä musiikin lumoissa. Tai ehkä sittenkin nauttimansa iloliemen. Yhtäkkiä ensimmäinen puolituntinen oli ohi ja painuimme nurkan taakse valmistautumaan seuraavaan ja Anton pääsi valtaamaan estradin hetkeksi.
- No niin ihmiset, nyt seuraakin sitten vähän hitaampaa settiä, joten ottakaa sitä vierustoveria kädestä, kurkusta, tai mistä vaan kiinni ja nauttikaa. Iinuska kailotti mikkiin kun olimme saaneet yhden käsiään läiskyttelevän DJ:n poikasen poistumaan lavalta. Yleisö lauloi ja tanssi taas mukana ja tunnelma leijaili katossa, jota ei ollut. Virheitä teimme miljoonittain, mutta onneksi kaiken voi korjata (vasara ja naurua).
Aika lensi jälleen kuin nälkiintynyt korppikotka pakkasella ja jouduimme aplodien, oluelta haisevien poskisuudelmien ja käyntikorttien saattelemana poistumaan terassilta juuri ennen kuin kello löi kaksitoista. Harmi kun ei ollut lasikenkää mukana. Rättiväsyneinä ja puolikuuroina lähdimme jälleen kohti Hevikukkulan kylää, jossa ilta jatkui vielä pitkälle aamuun hippipitsan ja riemusiirapin kera.
The End.
Voi että! Nauroin ja itkin yhtäaikaa tätä nyt vääntäessäni. Olen lukenut tämän terassinorsuaineeni viimeksi ehkä juuri silloin vuonna 2007 ja aijai. Aika todellakin kultaa muistot, jos tähän nyt joku paska fraasi pitää heittää. Niinku vaikka että "masentuneestä perseestä ei tuu iloista pierua"......
Tarina perustuu hyvin vahvasti tositapahtumiin ja nuo tositapahtumat olivat yksi ainakin meikän elämän hienoimpia hetkiä. Kyseinen keikka oli orkesterimme ensimmäinen kunnon keikka ja jatkotkin olivat sen mukaiset. Voin paljastaa, että kiskoimme naamoihimme lavan Strawberry Light siideriä, jonka olin saanut 17-vuotis synttärilahjaksi, ja pyörimme siideristä ja keikasta humaltuneena huoneeni lattialla ja nauroimme. Lähinnä Evoliinalle :----D Jestas.
MÄÄ RAKASTAN TEITÄ!
Ja mikä tuo "Hitto jos tuo on venäläinen" oli :--D kauheeta. Sain kuitenkin ysimiikan ja tarran, jossa on tähti ja pienellä tekstillä että "loistavaa!".. Opettaja on rasisti.
Mutta se syy, miksi tämän tänne nyt kirjoitin, on se, että GG on tullut tavallaan taas kerran tiensä päähän. Ainakin osittain. Siis nykyisellä kokoonpanolla. Kävi vähän niinku paskalle parisuhteelle. Ero.
Jotain vielä tulee ja GG on ja pysyy, se on V A R M A. Niin varma ku minä sanon. Niin. Ja Paskakin sanoo.
Tämä on nyt vaan tällainen end of an era ja jo auringon huomenna noustessa nokka on kohti eteenpäitä.
